Helsingin Sanomat kirjoitti työelämästä otsakkeella ”Kun työ on yhtä tuskaa” (sunnuntai 6.4.2014). Artikkeli pohjautui HS:n tekemään kyselytutkimukseen sekä työelämätutkijoiden haastatteluun. Valokeila näytti artikkelissa työelämän varjopuolen: yhteisöllinen ja yksilöllinen kärsimyskokemus saattaa syntyä mm. huonosti johdetuilla muutoksilla, pieleen menneillä uudistuksilla, uuvuttavilla säästötoimilla, ikäsyrjinnällä ja painajaismaisilla henkisillä kokemuksilla.

Kärsimystarinoita

Olen henkilökohtaisesti saanut kuulla vastaavia tarinoita viimeksi kaksilla työelämän messuilla, joissa ihmiset ovat käyneet tutustumassa valmennusohjelmiini. Jotenkin kuvaavaa on ollut työelämätarinoiden vastakkaisuus.

Hyvin iäkkäät ihmiset, jotka ovat jääneet eläkkeelle yli 10 vuotta sitten, kertovat iloisesti muistojaan työstä ja eläkkeelle jäämisestään (vai lieneekö aika kullannut muistot?). Monet viime vuosina eri tavoin joko eläkkeelle jääneet tai muuten työelämästä poisjääneet kertovatkin kyynelsilmin traagisia tarinoita: ”en jaksanut enää”, ” työlläni ei ollut enää mitään arvoa”, ”meni koko terveys”, ”mitäpä minä enää osaan”, ”siinä sitten tuli se organisaatiomuutos” tai toisaalta jotkut onnittelevat itseään siitä, että ”pääsivät pois” ikeestä. Olen ollut hämmentynyt, joskus jopa liikuttunut näistä eri tavoin jaetuista kärsimyksen kokemuksista.

Tämän kärsimyksen luonne on sen kaltainen, että on vaikea kuvitella sen jalostavan ketään. Suorastaan paradoksaalista on se, että kärsimyksen kokemus saattaa koskea yhtä hyvin työntekijöitä kuin esimiehiäkin. Toinen kärsii siitä, että on kohtuuttomien vaatimusten kohteena, toinen siitä, että on joutunut tekemään etiikkansa ja arvojensa vastaisia päätöksiä.

Työelämän vallankumous

Työtä tekevienkin maailmassa on näkyvissä selkeästi ”vallankumouksen” ilmapiiri. Jorma Heikkilän kysymykselle on aihetta: ”Mistä tulevat ne ihmiset, jotka voivat kellua uppoamatta ja samalla tuottaa uutta?” Tutkimukset osoittavat, että noin puolet ihmisistä kokee voivansa työssään oikein hyvin, toinen puoli taas kipuilee eri tavoin työn, itsen, työyhteisön ja organisaation välisessä jännitteessä. Tilanne kokonaisuudessaan vaatii huomiotamme.

On vaikea arvioida, millaisen jäljen yksilöllisesti koetut kärsimystarinat jättävät ihmisen mieleen. Millainen on se psyykkinen jälki, joka jää yksilön taakaksi hänen elämäntarinaansa tai työelämän kuonaksi piileviin kerroksiin? Ja mikä on sen hinta yhteiskuntamme hyvinvoinnille?

Suojakehä kärsimystä vastaan

Työelämässä tarvitaan syvää arvoeettistä pohdintaa siitä, miten ihmisen työtä koskevia prosesseja hoidetaan niin, että kärsimys voisi olla kohtuullista. Oikeudenmukaisuus on ehdottomasti yksi selkeä kärsimyksen kohtuullistaja, samoin arvostava kuunteleminen, tasa-arvoisuus ja ihmistä kunnioittava kohtelu.

Nämä yksinkertaiset kohtaamisen periaatteet rakentavat sellaista suojakehää, joka varjelee henkisiltä murhakokemuksilta ja traumoilta. Meillä ei pitäisi olla varaa tuottaa traumatisoituneita ihmisiä työelämään eikä henkilökohtaisia kärsimystarinoita työelämästä.

Kirjoitetaan uusia tarinoita

Onneksi ihminen on myös uudistuskykyinen ja joustava. Kärsimys muuttuu joskus viisaudeksi ja ymmärrykseksi elämästä. Mielessäni on muutama kohtaamani ihminen, joka menetettyään kaiken on rakentanut itselleen uuden maailman, jossa helppo hengittää ja jossa oma luovuus voi kukkia uudella tavalla. On noustu kuin fenix-lintu tuhkasta.

Elämän kudos on tarkoitettu ihmiselle eläväksi ja hengittäväksi. Meidän tulisi kirjoittaa tarina: ”Kun työ on monenlaista iloa” ja ponnistella yhdessä sen todellistamiseksi. Ehkäpä sinä olet jo kokemuksinesi tarinankertoja. 

Tweet

Share

• Kommentit