Kiireisenä ja rasittuneena pyyhällän hissistä ulos avatakseni oven ostoskeskuksen aulaan: on monta asiaa hoitamatta ennen seuraavaa neuvottelua. Ojennan käteni lasisen oven kahvaan ja näen hänet samalla. Aulan toisella puolella vanha nainen tulee kohti ovea rollaattorin kanssa. Pohdin hetken valintaani ja jään sitten odottamaan häntä voidakseni pitää ovea auki. Hän ohittaa minut ja katsoo minua syvillä silmillään ja sanoo vain yhden lauseen ”Apu tulee pyytämättä”.

Päiväni ja koko viikkoni rauhoittuu. Lämmin olo värähtää sisälläni: varmasti asiat selviävät. Vain minuutin kohtaaminen saa minussa aikaan turvallisuuden ja toivon tunteen. Mieleni lävistävä hetki, ihmeellinen olo tuulettaa aivojani ja tunteitani.

Mikrokosmoksen voimaa

Lopulta elämämme saa merkityksensä pienistä pisaroista, jotka tipahtelevat tielle. Mitä ovat ne pisarat, jotka saavat kasvua aikaan työyhteisön henkisessä maailmassa ja vahvistavat ihmistä? Yhteisöllistä toimijuutta kantavat sellaiset yksinkertaiset, mutta niin vaikeat asiat kuin: kokea olevansa turvassa, voida sanoa suoraan ja rehellisesti asioita pelkäämättä, saada apua ja pyytää apua, ilmaista huolensa, tunnustaa virheensä, osata jakaa omastaan sekä saada kokeilla asioita uudella tavalla. Kaikki ne ovat asioita, jotka jo pienessä hetkessä saavat aikaan voimaa ja iloa, joka synnyttää pisaroita, joista syntyy lätäkköjä, jotka edelleen muuttuvat joiksi, järviksi ja maailman meriksi.

Miksikähän tämä ihmisille annettu voima on niin vaikea tavoittaa? Organisaatio- ja ryhmädynamiikka vie helposti harhaan. Eri tavoin rakennettu psyykkinen kurjistuminen näkyy ihmisten kasvoilla sanattomana viestinä: emme ole sovussa ulkoisten viritysten kanssa. Samoin ”ihmisvinoutuma” – omat sisäiset järjestelmämme ja vinoutuneet työroolit saattavat pahimmillaan upottaa loputtomaan suohon. Jossakin ovat myös meissä liikkuvat itsekkyys, vallanhalu, ahneus, kateellisuus, kilpailu ja kiukku. Oma hyvä ohittaa yhteisen hyvän ja imuroi elinvoiman ympäristöstä. Sitä saattaa olla vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Martti Lindqvist sanoikin aikanaan: ”Sen on vastuu ken näkee.”. Tiedostaminen ja itsestä oppiminen lienevätkin takuuvarmoja keinoja lisätä onnellisuutta työyhteisössä – vanha keino, joka on aina yhtä tuore.

Jotkut ihmiset luovat valoa ympärilleen, jotkut taas haastavat omat ja toistenkin varjot esiin. Työn kiireen ja mylleryksen keskellä syvällinen positiivisuus ilman päälle liimattua teennäisyyttä on työyhteisössä jotakin niin arvokasta, että sitä kannattaa vaalia.

Kun kohtaaminen saa puhua

Ja tarina kertoo: Tonttu oli tullut kypsään ikään. Hänet saattoi tunnistaa vielä hetkittäin naavoittumisen alta vilkkaana ja energisenä kuin nuoruutensa päivinä. Hän oli sukunsa vanhin ja hallitsi kokonaista tonttukansaa kaikella sillä huolellisuudella ja hätiköimättömyydellä, jota elämänkokemus satojen vuosien aikana oli hänelle tuottanut. Hän oli oppinut suojelemaan paitsi tonttukansaansa, myös ihmisiä. Hän tiesi myös, etteivät ihmiset selviä aina niin hyvin kuin näyttää.

Tonttu kuljetti aina mukanaan elämänkirjaansa, jonne hän päivittäin lisäsi yhden tarinan. Hän ei enää edes muistanut, mistä kaikki tarinat olivat syntyneet. Niitä oli niin paljon ja koko ajan syntyi lisää. Hän nautti hetkistä, kun saattoi selailla kirjaansa ja nähdä kaikki tarinat yhdessä. Silloin hän oli aivan erityisen ylpeä itsestään. Joskus hän viritti tarinoille sävelet ja lauloi niitä ihmeellisellä tonttuäänellään. Myös ihmiset saattoivat kuulla niitä, jos vain herkistivät kuulonsa ja antautuivat odottamaan hiljaa tulevia säveliä.

Kun kolmesataakahdeksantoista vuotta oli kulunut, hän sytytti lyhdyn löytääkseen vielä paremmin uusia ja todellisia tarinoita. Lyhty valaisisi herkemmin ja näyttäisi oikeat sanat nopeammin. Öisin tonttu hiipi salaa korkealle puun oksalle, tumman taivaan alle ja yritti siristää silmiään tähdenlennolle. Hän tiesi, että tähdet kuljettivat mukanaan tarinoita, joita kaikki eivät voisi tavoittaa. Eräänä yönä hän istui kuunnellen yön sumun ja tuulten leikkejä ja katsoen yönmustaa tähtitaivasta. Lyhdyn valo heijastui sinä yönä kalpeana ja pienen liekin varassa. Hän nosti lyhdyn korkeammalle ja katseli sen lepattavaa liekkiä.

Samaan aikaan yksi tähdistä viritti itsensä voidakseen lentää hetken kuluttua.

Maisema pysähtyi hetkeksi: lyhty kädessä ja tähti taivaalla.

Yön täytti vain suuri, suuri sininen äärettömyys.